— Ehkä saan nyt heti…! huudahti Iivar.
— Ei, odottakaa kunnes rakennus valmistuu.
Otto Krabbe ymmärsi että viime sanat lausuttiin vain hänen kidutuksekseen, jonkatähden hän kiireesti läksi ulos. Oli mitä ihanin ilta, kuu valoi hopeitaan keväiselle maisemalle, siellä täällä näkyi leveitä varjoja. Äkkiä huomasi hän ikkunasta, että linnaa likeni henkilö, joka tuontuostakin pysähtyi, ikäänkuin epävarmana siitä, jatkaisiko matkaansa.
Ritari juoksi kiireesti alas portaita, hän tiesi takaportin, josta miltei huomaamatta saattoi päästä linnaan. Sitä tietä näytti tuo henkilökin aikovan.
Porttia avatessa huomasi hän sen takana miehen ja naisen; nainen oli sama jonka hän oli nähnyt tiellä, mies oli luultavasti käynyt portista juuri ennen häntä.
Nähdessään ritarin päästi nainen huudon ja aikoi juosta pakoon.
— Seis! huusi ritari, — taikka olet kuoleman oma!
— Oletteko mieletön, miksi juoksette? sanoi mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Torkel. Tosin hänen äänensä hiukan vapisi, mutta hän tyyntyi samassa ja lisäsi: — eihän se ole kuin ritari.
— Ei ei, se ei ole hän, huusi nainen.
Otto kävi häneen kiinni ja työnsi hänet sisään.