Uskonpuhdistusta vastaan taisteli hän kaikin voimin, kunnes Vesteråsin resessi hänelle osoitti, että nyt oli vanha kirkkovalta saavuttanut matkansa määrän.
Olisihan hän voinut asettua suuren vastapuolueen etunenään ja sen hankkeet olisivat voineet olla sangen vaaralliset, mutta sitä hän ei tahtonut; kuninkaan persoonallisuus, hänen voimansa ja jäntevyytensä, joita piispa itse asiassa ihaili, sekä hänen todellinen isänmaanrakkautensa lienevät vaikuttaneet, että hän päätti taipua uuden ajan vaatimusten alle, jotka olivat kasvaneet häntä väkevämmiksi.
Uskossaan lujana ja horjumattomana päätti hän jättää valtakunnan, mutta tahtoi ensin, arvonsa säilyttämiseksi, vapautua siitä takuusta, johon valtakunnan herrat hänen puolestaan olivat sitoutuneet, ja siihen ilmaantui piankin tilaisuus.
Heti Vesteråsin valtiopäivien jälkeen matkusti kuningas Itägötlantiin ja piispa otti hänet vastaan arvokkaalla nöyryydellä, antoi valmistaa komeat pidot ja osottautui sekä käytöksessään että puheessaan niin iloiseksi ja tyytyväiseksi, että Kustaa rupesi uskomaan kaiken mielikarvauden jo unohtuneen. He nauroivat ja juttelivat oikein sydämen pohjasta.
Piispa käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja pyysi vapautusta takuusta, joka oli vaadittu hänen persoonastaan. Kustaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi ilolla suostuvansa hänen pyyntöönsä.
Sitte sai hän kuninkaalta avoimen kirjeen, jossa vakuutettiin, että menneisyys unohdettaisiin ja sekä hän että hänen kirkkonsa tulevaisuudessa nauttisivat kuninkaan armoa ja suojelusta.
Sitte otti hän puheeksi Gottlannin. Hänen mielestään piti koettaa säilyttää saari Ruotsin hengellisen holhouksen alaisena, vaikka maallinen valta kavaluudella ja kujeilla olikin saatu siltä viekotelluksi, ja sentähden pyysi hän kuninkaalta lupaa matkustaa sinne pitämään tarkastusta.
Siihenkin suostui kuningas.
Heti kun Kustaa oli lähtenyt Itägötlannista, keräsi piispa arvokkaimmat tavaransa ja matkusti Gottlantiin.
Siellä ei hän sentään viipynyt kauvan, vaan astui taaskin laivaan ja kerrotaan hänen silloin lausuneen: