— Arvelin että minua ehkä tarvittaisiin… kas tässä on kirje.
Hän ojensi ritarille kirjeen. Tämä kiirehti paikalla valon ääreen.
— Herra Kustaa Eerikinpojalle! Enkö arvannut!… Kuka sinulle sen antoi, tunnusta paikalla, taikka annan minä ruhjoa kurjat jäsenesi niin ettet enää milloinkaan niitä liikuta! huusi ritari.
Nainen oli vaipunut permannolle, hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.
Samassa tuli lääniherra paikalle ja ritari kertoi hänelle asiain kulun.
— Kuka sinä olet? kysyi Eerik Banér.
Ei vastausta. Pelko oli tehnyt hänet kuin mykäksi.
— Heitä vettä hänen päällensä, käski lääniherra. Torkel totteli. Hän oli melkein yhtä kalpea kuin nainen.
— Tunnetko tuon naisen?
— Se on äitini!