— Silloin olet sinäkin osallisena tässä konnantyössä, huusi Otto
Krabbe. — Kahleisiin hänet on pantava.
— Minä löysin kirjeen ja annoin sen pois.
— Siksi ettet uskaltanut kätkeä sitä.
— Tutkitaan asiaa, sanoi lääniherra tyynesti; — eduksesi se kyllä lankeaa että annoit pois kirjeen.
Vähitellen tuli nainen taas tajuihinsa ja kertoi mitä tiesi. Hänen tyttärensä oli kuollut muutamia tunteja sitte, hän oli lähettänyt terveisiä, terveisiä — nainen epäili hetkisen, jatkaisiko — Torkelille. Mutta hän oli iloissaan, sillä eihän tyttö enää nähnyt nälkää… Siinä kyyneleet tukahuttivat hänen puheensa. Hän oli lähtenyt tuomaan pojalleen sanaa… Rannalla hän oli kohdannut kulkijan, joka oli kysynyt tietä linnaan, hän oli käskenyt häntä seuraamaan itseään, mutta mies oli antanut hänelle kirjeen ja pyytänyt häntä viemään sen perille.
— Mikset heti antanut sitä minulle? kysyi ritari kiivaasti.
— Ankara herra, pelkäsin tehneeni jollakin lailla pahaa, nyyhkytti nainen.
— Sait kai hyvän makson vaivastasi?
— Markan, vastasi nainen, ojentaen hänelle rahaa. Molemmat ritarit puhelivat hetkisen hiljaa keskenään; sitte sanoi lääniherra:
— Saat mennä!