Näin jutellen erottiin, mutta varhain aamulla alkoivat sotatorvet soittaa pitkiä säveliään ja niitä seurasi villiä sotahuutoja.

Kaikki riensivät silloin pukeutumaan asuihinsa; johtajat pysähtyivät suurelle kentälle, jokainen joukkonsa ympäröimänä. Papit kulkivat puuhaten edestakaisin, he kantoivat käsissään korkeita ristejä, joihin oli kiinnitetty ristiinnaulitunkuva ja joiden ympäri oli kiedottu suruharso.

— Katsokaa, huusivat he suurella äänellä, — Vapahtaja suree, hävittäkää tulella ja miekalla kerettiläiset, jotta hän taas saa iloita.

— Lyökää kerettiläiskuningas, huusivat toiset, — lyökää, lyökää!

Taalainjunkkari oli pukeutunut vihreään, kullalla koristettuun samettitakkiin ja sen päälle pannut kiiltävän rintavarustuksen. Ruumiinmukaiset vaatteet saattoivat näkymään voimakkaan vartalon ja kannukset ruskeissa saappaissa helisivät silloinkin, kun hän seisoi liikkumattomana. Tämän kaiken nähdessään uskoi moni talonpoika, että siinä oli tarpeeksi tunnusmerkkejä korkeasta syntyperästä.

Nyt laski hän päähänsä kypärän korkeine höyhentöyhtöineen ja Richissa sitoi vapisevin käsin hänen vyötäistensä ympäri silkkisen vyön, jonka hän omin käsin oli kirjaellut.

Mutta ikäänkuin halveksien omaa heikkouttaan, huudahti hän äkkiä kiihkeästi:

— Taistele ja voita, sinä jalo urho, ja ota voittosi palkaksi
Richissan rakkaus!

Ja hän kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Hyvästi! Suojelkoon sinua pyhä neitsyt! Peittääkseen mielenliikutustaan kiiruhti taalainjunkkari linnan pihalle, nousi uljaan ratsun selkään, jota palvelija piteli, ja tervehti ympärillä olevia.