— Onnea jalolle Niilo Sturelle! kaikui joka taholta tuhansien huulilta.
Jalosukuisten etunenässä, henkivartiastonsa ympäröimänä kiirehti junkkari eteenpäin tietä, joka monessa mutkassa johti Jotnisteeniin. Hänen rinnallaan ratsasti Grym.
Hitaasti seurasi maalaisväestö, joka pitäjä erikseen, valitun johtajansa kanssa.
Talonpoikien perässä tuli suuri joukko rälssitilallisia renkineen. Viimemainitut kuljettivat pitkillä rattailla piiritys- ja rynnäkkötarpeita, suuria tikapuita, viskuukoneita, muurinmurtajia y.m.
Jotnisteen oli valtakunnan vanhimpia linnoituksia. Rakennettuna jokseenkin korkealle vuorelle, jonne pääsy joka taholta oli miltei mahdoton, oli se jo kestänyt pari vuosisataa. Paksut, vahvat muurit ympäröivät sitä.
Olavi Olavinpoika ei pelästynyt piiritystä, vaikkei hänen miehistönsä ollut kuin sadan hengen suuruinen.
Kun miehet olivat menneet paikoilleen, seisahtui hän itse nostosillalle ja katseli hymyillen, käsivarret ristissä rinnalla, miten vihollisen joukot huutaen ja meluten asettuivat kentälle.
Muurien sisäpuolelle oli tehty tulia, ja pikiä ja tervaa pantu kattiloihin kiehumaan; hän aikoi nimittäin näillä aineilla kaltata vihollista.
Mutta paksuille ympärysmuureille oli asetettu kuusi tykkiä sillä tavalla, että ne laukauksillaan saattoivat lakaista puhtaaksi koko kentän, jolle vihollinen oli asettunut.
Olavi Olavinpoika oli antanut tykeille nimen akkavaltakunnasta. Isoimman hän oli ristinyt mummoksi, sitte tuli eukko, sitte tyttö, sitte hienohelma, sitte letukka ja lapsi, joka oli pienin.