Hänellä oli tapana sanoa, ettei missään linnassa ole niin komeaa naisväkeä ja ettei nainen missään osaa syleillä niin lämpimästi.
Ruutivarasto oli parhaimmassa kunnossa. "Naisia täytyy pitää hyvällä tuulella", tuumi hän.
Tarkkaavaisena seurasi johtaja vihollisten liikkeitä; he olivat asettuneet puoliympyrään linnoituksen eteen, mutta lyhyen keskustelun jälkeen syntyi sotaisessa joukossa suuri meteli; papit köröttelivät ristejään, vuoroin kuului kirouksia, vuoroin siunauksia; vihdoin ryntäsi suuri lauma eteenpäin, kuljettaen tikapuita, ja sitä seurasi toinen.
— Ovatko naiset valmiit? kysyi herra Olavi.
— Kyllä, johtaja!
— Antakaamme heidän tervehtiä vieraita! Kuului kamala laukaus.
Se pani muurit vapisemaan ja siihen vastasi satakertainen kaiku.
Mutta kentällä oli syntynyt hirveä pelästys. Ne jotka olivat säilyneet kuulilta, seisoivat kuin halvattuina. Tähän saakka ei ollut käytetty muuta sotatapaa kuin mies miestä vastaan ja persoonallinen voima oli määrännyt voiton.
Mutta nyt näkivät miehet ensi kerran aseita, jotka tappoivat pitkien, matkojen päästä; sen todistivat kaatuneet ystävät ja sukulaiset.
Kuin taikavoimilla oli heidän urheutensa lannistettu; voittoihin tottuneet miehet antoivat aseidensa vaipua; eihän tässä kannattanut taistella!