Taalainjunkkari ja hänen miehensä olivat jo saaneet ulkoportin nostetuksi saranoiltaan, ahdas vuoripolku vilisi talonpoikia, jotka olivat saaneet käskyn seurata ritareja, ja jo oli taalainjunkkari voitostaan varma. Mutta silloin luiskahti hakkuupyssyn iskusta kaksi hänen miehistään suinpäin alas muurilta ja portti luhistui nurin.
Valitushuuto kaikui kentältä tuhansista kurkuista, tykit paukkuivat, tärisyttäen koko linnaa, ja samassa silmänräpäyksessä putosi ääretön rautaristikko ulkoportin sijalle.
Seuraavassa hetkessä seisoi Olavi Olavinpoika synkkänä ja uhkaavana kapinallisten edessä. Ristikko vain oli heitä eroittamassa.
— Tuolla olikin ankara työ, sanoi hän, — täällä käy helpommin.
Sullottuna ahtaaseen vuorensolaan, talonpoikien yhä tunkiessa eteenpäin kallioiden välitse, seisoi koko muu talonpoikaisjoukko hiljaa ja liikkumatta niinkuin käärme, joka ei voi käyttää pistintänsä.
Helpostihan olisi voinut nostaa pois ristikon ja "teurastaa heidät", mutta sitä ei Olavi Olavinpoika tahtonut.
— Käytävän suulla me heidät otamme! sanoi hän.
Hän tahtoi saada taalainjunkkarin elävänä käsiinsä.
Kiivas käsikähmä syntyi solan suulla ja talonpojat puolustautuivat urhoollisesti, mutta jokainen, joka vaan voi, läksi pakoon, sillä tappio oli käsissä, hyvä jos henki pelastui.
Taalainjunkkari oli päässyt pakoon, saanut käsiinsä hevosen ja täyttä laukkaa ratsastanut takaisin Ornäsiin, jossa tappelun tulos jo oli tuttu.