Ja taas tuli kuolemaa ja kauhistusta.
Villi raivo oli vallannut hyökkääjät. He eivät enään totelleet johtajiaan, vaan karkasivat eteenpäin niin sankoissa laumoissa, että tikapuut, jotka kokonaan täyttyivät, olivat murtumaisillaan.
Piiritetyt ja kuninkaan taitavat jousimiehet saivat panna liikkeelle kaikki voimansa torjuakseen vihollisen rynnäkköä.
Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat; päät ja jäsenet murskana putosivat kapinalliset alas muureja, elävien kirkuessa ja kiroillessa.
Sillaikaa oli taalainjunkkari likimpine miehineen poistunut varsinaiselta taistelukentältä ja lähtenyt seuraamaan polkua muurin juurella.
Aarent Pietarinpoika tunsi linnoituksen sekä ulkopuoliset että sisäiset varustukset.
Hän johdatti pientä joukkoaan pitkin vuoren pohjoista kylkeä ja kuiskasi "seis", kun tultiin sille ahtaalle vuorensolalle, joka johti laskuportaille linnoituksen ympärysmuurissa.
Siinä astui joukko, noin kaksikymmentä miestä, hevosten selästä, ja läksi, käsissä kirveitä ja murtorautoja, ääneti astumaan kaitaista, kiertelevää polkua.
Vihdoin huomasivat heidät vahtisotamiehet ja rupesivat huudoilla ja melulla ilmoittamaan, että pohjoispuolelta odottaa uusi vaara.
Heitä ei ollut kuin viisi sotamiestä ja ainoat aseet, joita he täällä saattoivat käyttää, olivat nuolet, mutta ne kilpistyivät ritarien haarniskoihin, vahingoittamatta.