Cecilia ei käsittänyt, miten Ingiald oli saanut häneltä ryöstetyksi
hänen luottamuksensa, mutta pian hän tiesi kaikki: mihin syntiin
Cecilia oli tehnyt itsensä syypääksi ja että hän oli karannut, yksin
Peder Grymin alhaiset tarkoituksetkin.
— Ettekö te isästänne tiedä mitään? kysyi Ingiald.
— En enempää kuin juurineen revitty kukka, jonka tuuli vie mukaansa.
— Hän on ritari ja asuu näillä mailla.
Cecilia ei saanut sanaakaan suustaan.
— Merkki teidän kädessänne sen minulle ilmaisi; äiti vainajanne antoi minun tehtäväkseni koettaa ottaa selvää hänen ryöstetystä lapsestaan; hänen rukouksensa on kuultu, sen osoittaa se, että minä sattuman kautta teidät löysin.
— Herra ei ole minua hyljännyt! sanoi Cecilia ja suuret kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.
— Eikä hän tarvitse suuria välikappaleita, kunhan hänen hetkensä vain on tullut, lisäsi Ingiald.
— Elääkö isäni?
— Kyllä, hän elää vielä.