Ingiald ei uskonut Tysten kuolleen; näin levottomina aikoina saattoi sattua kaikellaisia odottamattomia tapahtumia.
— Te viekoittelette minua rakastamaan elämää, sanoi Cecilia ja painoi kädet rinnalleen.
Toisena päivänä puhui Ingiald:
— Kuningas on lähettänyt Taalaihin tiedon, että hän tulee tänne.
Silloin minä pyydän häntä avaamaan vankilanne.
— Luuletteko että hän suostuu?
— Siitä olen varma.
Nämä molemmat kiintyivät kiintymistään toisiinsa; vanhus oli löytänyt olennon, joka tarvitsi hänen turvaansa, nuori nainen olennon, jota hän saattoi rakastaa, ja abbedissa antoi Ingialdin vapaasti tulla ja mennä; selvä oli, että hän ylläpiti Cecilian elämää.
Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan istuivat kopissa, Cecilia
Ingialdin jalkain juuressa, pää hänen polviaan vastaan, virkkoi
Cecilia:
— Kertokaa jotakin itsestänne.
Vastaus viipyi, mutta vihdoin Ingiald alkoi: