— Kerjäläismunkki, joka näki nälkää, kierrelläkseen metsissä tutkimassa luonnon salaisuuksia… muutamat sairaat, jotka hänen oli onnistunut parantaa, luulivat hänen olevan liitossa korkeampien voimien kanssa… epäusko ja pappien alhainen jumalanpalvelus häntä inhoitti… päästäkseen väärinkäyttämästä Herran nimeä, sanoi hän olevansa pakana, mutta kansa ei lakannut uskomasta häneen, vaikka hän Jumalan sijasta rukoili Balderia… Oikeaa herraansa ei hän koskaan ole pettänyt… Tosin ei hän vastustanut kansan luuloa tietäjätoimestaan, mutta se tapahtui siksi, että se joka elää kokonaan yksin ja rehellisesti etsii, saa vastauksen sanattomiin kysymyksiinsä ja kätketty maailma avaa hänelle porttinsa, ja Herran lähettinä saa hän kulkea suojelemassa ja herättämässä ihmisiä…
— Uuteen elämään… jatkoi Cecilia.
— Niin, en tiedä mitä Herra tarkoittanee; varmaankin hän minulle on säästänyt tehtävän.
Samana päivänä, kun hänen piti lähteä luostarista, näki hän seitsemän ratsastajan likenevän.
Ingiald arvasi paikalla, että heidän asiansa koski Ceciliaa ja kätkeytyi puun taakse.
Vasta parin tunnin perästä avautui luostarin portti ja Cecilia verhottuna avaraan viittaan ja kädet sidottuina selän taakse, nostettiin hevosen selkään; mies, joka talutti sitä ohjaksista, asteli vieressä.
Mutta luostarin avatuista akkunoista syöstiin ulos tulta ja tuhkaa ja valitushuutoja ja kirouksia sinkoili vihittyjen huulilta Jumalan hylkäämälle kirkon häväisijättärelle.
— Olkaa huoleti, pyhät nunnat, vastasi Peder Grym pihalta, — kyllä hän saa rangaistuksensa.
Miehet hypähtivät ratsujensa selkään ja Grym järjesti seurueen.
Sitte otti hän ohjakset ratsastajan kädestä ja virkkoi: