Hetkisen katseli Grym tuota mustaa, liikkumatonta olentoa. Hänkö se todellakin oli?
— Pois huntu! komensi Grym. — Tuomarien pitää nähdä syytetty!
Ensin näytti Cecilia epäilevän, mutta sitte siirsi hän hunnun syrjään.
Hän oli kalpea ja silmät loistivat kummallisesti. Tyynenä, pelotta näytti hän astuvan kamalaa kohtaloansa kohti.
Grym ei mielestään milloinkaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Hän ei tahtonut että muut hänet näkisivät; oli sitä siinäkin, kun he huomenna saisivat hänet nähdä.
— Luulen, lausui hän melkein nöyrästi, — että saatte esiintyä hunnutettuna, jos tahdotte.
— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Cecilia. — Menkäämme.
Kuka noista molemmista oikeastaan oli syytetty? Tuo levollinen, peloton nainen vaiko tuo kalpea mies, joka vääntynein kasvonpiirtein asteli hänen rinnallaan?
Hänen astuessaan huoneeseen, syntyi munkkien piirissä hiljainen hyminä. Kesti hetken aikaa ennenkuin he saivat ryhdytyksi kuulusteluun.
Muuan benediktiläisluostarin johtaja, joka hiljan oli paennut tänne luostariin ja joka oli valittu puheenjohtajaksi, alkoi: