Hänen sanansa tekivät mahtavan vaikutuksen ja seuraavana hetkenä avautuivat ruokasalin ovet ja kuusikymmentä nunnaa sekä heidän johtajattarensa, kasvot huntujen peitossa, astui ulos.
— Minä valitan, lausui Kustaa miellyttävällä tavallaan, — että minun ankarin sanoin täytyy muistuttaa teille alamaisvelvollisuuksianne.
— Teidän armonne!
— Sisareni, minä tahdon aina katsoa kasvoihin sitä, jota puhuttelen, lausui kuningas ja hänen äänensä oli taaskin käynyt karkeaksi.
Syvästi huoaten työnsi abbedissa huntunsa syrjään; hänen kasvonsa olivat laihat, miltei kuin muumiolla; mustat kiiluvat silmät iskeytyivät kuninkaaseen.
— Jos he kaikki ovat hänen näköisiänsä, niin pitäkööt hunnut kasvoillaan, kuiskasi herra Måns.
— Arvelen, alkoi kuningas, — että te niinkuin kaikki muutkin luostarit, olette saaneet kirjeeni ja määräykseni.
— Olemme saaneet, vastasi abbedissa.
— Oletteko te seuranneet niitä?
— Emme.