Cecilia tahtoi langeta hänen jalkainsa juureen, mutta kuningas esti sen.
— Moni tahtoisi polvistua teidän jalkainne juureen, kaunis rouva, sanoi kuningas ja katseli häntä ihaillen.
Mutta Måns Bryntenpoika aivan ihastui. Hän vakuutti, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin kaunista naista ja että hän koska tahansa on valmis kärsimään kaikki mitä Tyste on kärsinyt, jos hän vaan saa sellaisen morsiamen.
Kuningas nauroi ja sanoi, että hän varmaankin tällä kertaa turhaan polttaa hiilensä.
Herra Måns näytti onnettomalta, mutta hänen kekseliäät aivonsa olivat ankarassa työssä.
Kustaa kävi sitte katsomassa paikkaa, jossa luostari oli seisonut; raunioiden joukossa näkyi vielä pirstaleita ihmisten jäsenistä, ja kuningas antoi heti käskyn, että Olavi Olavinpojan piti toimittaa ne haudatuiksi siunattuun maahan.
Sitte hän sadan miehen saattamana läksi luostariin, jossa Ceciliaa oli pidetty.
Sotaväki sai käskyn piirittää luostarin ja valtakunnan marski määräsi, että portit avattaisiin kuninkaalle ja hänen miehilleen.
Käskyä noudatettiin melkein heti, mutta paitsi portinvartiaa ei näkynyt yhtään elävää olentoa.
Silloin rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja kuningas iski käden miekkansa kahvaan ja huusi, että jollei koko luostarin väki paikalla tule esiin, niin saavat sotamiehet murtaa auki ovet ja kantaa ulos jokikisen nunnan.