Muutaman päivän perästä kerrottiin hänelle, että Cecilian hengenvaara jo on ohi. Hänen ilonsa oli rajaton.
— Olen sitä rukoillut yöt päivät, lausui hän; — ja koska rukoukseni on kuultu, niin pidän sitä merkkinä, ettei Herra kokonaan ole minua hyljännyt; elämää en pyydä, kunhan saan syntini anteeksi.
Vaikeampi oli valmistaa Ceciliaa kohtaamaan isäänsä, sillä aivan odottamatonta oli hänelle, että hän oli täällä. Mutta Tyste ja Ingiald kertoivat sen niin varovaisesti kuin suinkin; he tiesivät molemmat, että ainoastaan tyttären esirukoukset ehkä voisivat pelastaa isän hengen.
Vihdoin Cecilia sitte sai sen tietää. Aarent Pietarinpoika pääsi salaa hänen huoneeseensa ja liikuttavaa oli nähdä, kun he lankesivat toistensa kaulaan.
Vanha mies itki ääneen; hän pyysi tytärtä antamaan anteeksi, että hän niin julmasti oli kohdellut äitiä.
Cecilia vastasi, että rakkaus antaa anteeksi kaikki; hän tunsi sydämessään, että äitikin oli antanut anteeksi.
Isä sai sitte joka päivä käydä lastaan tervehtimässä ja äkkiä juolahti Cecilian päähän, että hän menee kuninkaan luo ja pyytää armoa isälle, ja että hänen ponnistuksensa varmaan menestyy.
Seuraavana päivänä tuli kuningas.
Senjälkeen ei Aarent Pietarinpoika saanut jättää vankihuonettaan.
Cecilia oli jo niin terve, että hän käveli, ja onnellinen Tyste sai nyt viedä hänet kuninkaan luo.