Ja kansaa tuli kaikilta tahoilta; oltiin vasta maaliskuun alulla ja ilma oli kylmä ja kolea, mutta se ei vaikuttanut väkeviin, roteviin miehiin.
Kuningas ei ainoallakaan sanalla ollut maininnut Aarent Pietarinpoikaa; arveltiin hänen unohtaneen hänet tai tahallaan lykänneen hänen asiansa tuonnemmaksi.
Ceciliaa taas pidettiin siksi heikkona, ettei hänen ehkä vielä pitänyt pyytää kuninkaalta armoa. Sitäpaitsi ei ole hyvä ruveta herättämään nukkuvaa karhua.
Mutta joka päivä hiipi Cecilia pieneen huoneeseen, johon ritari oli muutettu; hän vietti siellä tuntikausia ja jos joku häntä kysyi, niin vastattiin, että hän nukkuu huoneessaan.
Måns Bryntenpoika oli liian syvään katsellut hänen ihmeellisen kauniisiin silmiinsä. Tyste silminnähtävästi nautti siitä, että hänen vaimoaan ihailtiin, ja Måns herra ylpeili, niinkuin tiedämme, suuresta menestyksestään naismaailmassa. Hänellä ei ollut oikeastaan mitään tekemistä, jopa hän kuninkaalle oli uskonut rakkausjuttunsa, ja nyt Cecilia rupesi välttämään häntä! Ehkä se oli pelkkää keikailemista… siinä tapauksessa aivan turhaa, sillä Måns oli korviin saakka rakastunut.
Hän rupesi vakoilemaan. Eräänä päivänä sattui hän suljetun oven taakse ja kuuli tällaista puhetta: "rakastan sinua päivä päivältä enemmän… sinun edestäsi tahtoisin elämäni antaa… emme koskaan eroa…" ja sitte seurasi suudelmia.
Måns Bryntenpoika hikoili… hän kuuli miehen äänen, mutta se oli sangen harvapuheinen… Sellainen jörö, kun vaikenee!… Olisinpa minä, niin…
Aivan haltioissaan riensi hän kuninkaan luo.
Kuningas oli sattumalta yksin.
— Hän pettää minua! huusi Måns vihan vimmoissa ja tulipunaisena.