Kaikkien silmät kääntyivät Aarent Pietarinpoikaan, joka seisoi kentällä, kädet kahleissa, harmaa pää kumarruksissa. Kaikki ylimielisyys oli poissa; kyyneleet valuivat alas kalpeita poskia.
Ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus.
— Armoa! huusi muuan, ja pian yhtyivät tuhannet samaan huutoon.
— Ansaitseeko hän sitä teidän mielestänne?
— Ei, ei!
— Tiedättekö te, hänen jalon puolisonsa muisto minun sydäntäni hellyttää. Hän pelasti kerran henkeni ja hänen lempeä tyttärensä on viattomasti saanut kärsiä niin paljon, että minä pidän rakkaana velvollisuutena koettaa antaa hänelle hyvitystä.
Kansanjoukossa syntyi iloinen hyminä: Aarent Pietarinpojan kahleet irroitettiin ja hän lankesi maahan kuninkaan eteen.
— Nouskaa ylös, ritari, sanoi Kustaa, — tyttärenne saa tästälähin vastata teistä.
Sitte tervehti hän vanhoja ystäviä, jotka olivat tulleet häntä katsomaan. Muitten muassa oli Jaakko Pietarinpoika Orsasta, joka sanoi että hän nyt mielellään kuolee, kun on saanut pudistaa kuningas Kustaan kättä; sitte Sven Elfinpoika Isalasta ja Matti Laurinpoika Tomtgårdenista, ja Kustaa muistutti heille menneitä aikoja; kun hän sitte lausui jäähyväiset koko suurelle kansanjoukolle, niin sanoivat kaikki yksimielisesti, että Kustaa Eerikinpoika Vaasa sentään kaikista parhaiten sopi heidän kuninkaakseen.
Cecilian ei hän tälläkään kertaa sallinut langeta jalkainsa juureen; sensijaan painoi hän suudelman hänen otsalleen ja vapautti Tysten virastaan, määräten hänet kuninkaan varmaksi vartiaksi Ornäsiin.