— Herra Otto jätti sen lääniherralle ennen lähtöään.
— Hyvä; vie vastakin kukkia Kustaa herran huoneeseen… ja jos se hänelle tuottaa iloa, niin anna hänen uskoa että ne ovat minulta… Jos hän vielä tahtoo jotakin, niin tuo minulle siitä tieto.
Kääpiö suuteli hänen hameensa lievettä.
— Te olette yhtä hyvä kuin olette kaunis.
Dorotea katsahti hänen jälkeensä kunnes hän katosi hänen näkyvistään.
— Että minä viitsin välittää imartelusta, joka lähtee tuollaisenkin huulilta, virkkoi hän miltei halveksien.
Suru ja riemu olivat vuorotellen vallanneet häntä viime tuntien aikana, mutta nyt ei hän tuntenut kuin iloa, melkein myrskyisää iloa; hän hyppeli, hän taputteli käsiään ja tanssi pitkin lattiaa.
Kustaa rakasti häntä! Sofian tähden, muiden läsnäolevien tähden ei hän ollut mitään sanonut, mutta nyt he olivat kahden, Otto Krabbekin oli poissa, nyt hän varmaankin puhuu… mutta kirje, ruotsalainen kirje, ehkä hänellä kotimaassa on morsian; miten hän sen saa tietää… isän täytyy näyttää hänelle kirje, hän ei ennen anna hänelle rauhaa.
Ilta oli jo tulossa, hän saattoi minä hetkenä tahansa odottaa saattajia takaisin. Taivas oli vetäytynyt pilviin, näytti tulevan rajuilma. Hän riensi torniin, josta oli laaja näköala, mutta ketään ei näkynyt. Vaikka oltiin toukokuussa, niin tuli äkkiä pilkkosen pimeä ja suuri salama valaisi seudun. Samassa jyrähti ukkonen niin voimakkaasti, että vanhat linnan tornit tärisivät ja koko rakennus huojui kuin hirveän painon alla.
Nyt vasta rajuilma oikein yltyi, myrsky vinkui nurkissa, puhalsi ovet auki ja tunki kaikkialle. Vanhat puut kumartuivat melkein maahan saakka ja oksia ja lehviä ryöppysi ilmassa.