Sade piiskaili, salamoja iski iskemistään ja jyrinä sai ihmiset ja eläimet vapisemaan pelosta.
Dorotea oli kauhusta melkein kankeana; hän huusi, mutta ketään ei tullut eikä kukaan kuullut hänen huutoaan. Äkkiä nosti tuulispää erään ulkohuonerakennuksen katon korkealle ilmaan, puunlatvojen yli, ja heitti sen sitte hirveällä tärähdyksellä maahan, keskelle murskaantuneita oksia.
Nuori tyttö päästi sydäntä särkevän huudon ja kaatui pyörtyneenä lattialle.
Tointuessaan oli hän sängyssään ja melkein koko linnan naisväki hääri hänen ympärillään, mutta hän oli kärsinyt niin paljon ja häntä niin väsytti, että hän, unohtaen kaikki, nukkui sikeään uneen.
Vasta myöhään seuraavana päivänä hän vihdoinkin heräsi. Mette rouva istui hänen vuoteensa ääressä, mutta hänen kasvoissaan kuvastui sellainen suru ja rauhattomuus, että Dorotea reippaasti huudahti:
— Ettehän toki minun tähteni näytä noin surkealta?
— Saattaa löytyä muuta suremista. Hetkisen oli tyttö vaiti.
— Milloin rajuilma lakkasi? kysyi hän sitte.
— Hyvin pian, nyt on niin tyyntä ettei lehtikään liikahda, mutta hävitys on kauhea.
— Mihin aikaan yötä vieraamme saapuivat kotiin? Ei vastausta.