Hän kääntyi lähteäkseen. Dorotea odotti häntä ulkopuolella.
— Etkö tahdo viipyä, isä Ingiald, minulla olisi sinulta min paljon kysyttävää, kuiskasi hän.
— Turhiin asioihin en minä puutu! Ja sitä tietään hän läksi.
— Ihana neiti, suokaa anteeksi, että teidän läsnäollessanne olen vuoteen omana, virkkoi Iivar herra, — mutta ruumiini on niin kolhittu, etten saata nousta ennenkuin olen saanut kannun olutta.
— Sen saatte heti, vastasi neiti. — Sitte odotan teitä saliin, jossa pöytä jo aikoja sitte on ollut katettuna.
Hetken kuluttua Mette rouva ja Dorotea sekä molemmat ritarit astuivat saliin; ritarit söivät mitä parhaimmalla ruokahalulla ja vasta aterian loputtua virkkoi Iivar herra:
— Nyt olen valmis kertomaan.
— Kuolen uteliaisuudesta, huudahti Dorotea.
— Urostyömme supistuu hyvin pieneksi, huomautti Kustaa hiukan nolona.
— Sen sanoo se, joka pelasti henkeni.