— Vanha Ingiald on kerran pelastanut minunkin henkeni, huudahti
Dorotea ja kiiruhti alas portaita ottamaan vastaan tulevia.
Niinsanottu ihmelääkäri oli vanha, tavattoman pitkä mies, puettuna laajaan viittaan; kasvot olivat auringon ja ilman vaikutuksesta ruskettuneet, päätä kaarsi hopeankarvainen tukka ja parta ulottui hyvän matkaa alas rinnalle.
Hän vastasi Dorotean tervehdykseen hiukan kumartamalla päätään ja ryhtyi sitte antamaan ohjeitaan. Kustaa herra kannettiin sisään ja laskettiin vuoteelle, samoin Iivar Gryn. Tämä kaikki tapahtui niin hiljaa, että olisi luullut henkien liikkuneen.
Dorotea hiipi Kustaan vuoteen ääreen; hän näytti vaipuneen rauhalliseen uneen; ukko viittasi häntä lähtemään ja jäätyään yksin sairaan kanssa sitaisi hän muutamia kertoja kädellään hänen otsaansa ja läksi sitte huoneesta, otettuaan avaimen pois suulta.
— Torkel! huusi hän.
Torkel, joka oli ollut kantajien joukossa, kiiruhti heti esiin.
— Mene puolen tunnin kuluttua ritarin huoneeseen; hän on silloin valveella. Tässä avain.
Lääkäri meni nyt Iivar Gryniä katsomaan. Hän näytti niin huolettomalta ja tyytyväiseltä kuin hän paraikaa olisi miettinyt jotakin uutta kepposta. Vanhus oli tuskin koskettanut häntä, kun hän avasi silmänsä ja kummastuen katsahti ympärilleen.
— Elän siis eikä rinnassani ole myrkytettyjä nuolia. Niin suurta onnea en ole ansainnut, sanoi hän, tyytyväisenä ojennellen jäseniään.
— Taivahinen taatto oli armollinen ja lähetti minut pelastamaan teitä, vastasi Ingiald; — luulen kuitenkin että teidän siitä on kiittäminen toista, palkitkaa häntä, mikäli voitte. Nyt ei minua enää tarvita täällä.