Päästyään huoneeseensa äänteli Dorotea hiljaa: "miten tämä loppuu"? Jos hän olisi saanut olla muutamia minuutteja kahdenkesken Kustaan kanssa, niin hänen kohtalonsa olisi tullut ratkaistuksi, sen hän tiesi. Hänen ei olisi tarvinnut teeskennellä, hän olisi saanut sanoa että hän inhosi Otto Krabbea ja ettei hän enää koskaan tahtonut häntä nähdä. Mutta nyt hänen koko kekseliäisyytensä voimalla täytyi koettaa karkoittaa hänet luotaan. Miten? Sitä hän vaan ei tietänyt.
Torkelin sijaan sai vanki nyt erään lääniherran palvelijan ja Aatamin vartijakseen. Selvää oli, että Otto Krabbe suuresti luotti kääpiöön, joka myöskin ymmärsi pitää häntä lämpimänä, kuiskaamalla hänen korvaansa kaikellaisia pikkuasioita. Mutta ne vaikuttivat sen että Otto herrassa lakkaamatta taisteli pelko ja toivo, rakkaus ja mustasukkaisuus.
Kustaa Eerikinpoika oli kyllä huomannut, että linnan ihana immyt häntä rakasti, ja varsinkin tuon luolakohtauksen jälkeen väikkyi hänen kuvansa yhtämittaa Kustaan mielessä. Mutta hän näki kuinka suuri vaikutusvalta tytöllä oli isäänsä ja kuinka ankara, sydämetön Otto Krabbe hänen käsissään oli kuin vaha; sentähden hän pelkäsi, että tyttö ehkä vieroittaisi hänenkin ajatuksensa siitä maalista, jonka hän oli päättänyt tehdä elämänsä päämääräksi; sitäpaitsi ei hän tahtonut ottaa vaimokseen tanskatarta.
Näin hän ajatteli tyyninä hetkinä, mutta toisinaan hän kokonaan oli tytön vallassa; hän halasi vaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen tunnustamaan rakkauttaan.
Lääniherra myhähteli itsekseen. Hän tiesi kyllä miten tulisi käymään ja koetti siirtää Otto Krabbea syrjään.
Mutta tämä kävi entistä valppaammaksi. Hän ei vartioinut Doroteaa, vaan Kustaata; hän jutteli hänen kanssaan, he tekivät purjehdus- ja metsästysretkiä; tavallisesti oli Iivar Gryn ainoa joka otti niihin osaa; joskus läksi lääniherrakin mukaan, Dorotea ei milloinkaan. Välistä tuli Dorotealle kauhistuksen hetkiä: Otto Krabbe pakoitti hänet kahdenkesken kanssaan ja soimasi häntä silloin kovasti, vannoen että hänen tahtoen tai tahtomattaan pitää tulla hänen vaimokseen. Samalla lausui hän uhkauksia erään toisen kuolemasta ja Dorotea näki jo mielikuvituksessaan Kustaan verisenä, kuolevan tähtensä.
Silloin hänen taas täytyi imarrella, teeskennellä, valehdella. Mutta hänen sydämessään vallitsi kamala epätoivo.
Oh päästy toukokuun loppupuolelle. Pian saattoi odottaa sitä laivaa joka oli lähetetty Kustaata noutamaan. Kallössa odotettiin tätä tapausta mitä erilaisimmilla tunteilla.
Kustaa tiesi, että häntä nyt entistä enemmän vartioitaisiin, joten karkaaminen tulisi mahdottomaksi.
Dorotea ja Otto Krabbe olivat molemmat haarallaan päättäneet edistää hänen pakoaan.