— Ja luolia, lisäsi Otto.

— Niin todellakin. Oletteko käynyt luolassamme tuolla järven rannalla?

— Olen, aivan hiljan herra Kustaa Eerikinpojan kanssa.

— Näin hänen juuri menevän sinne, sanoi Dorotea nauraen ja kääntyi
Mette rouvan puoleen: — leikkimme onnistui!

— Kertokaappa!

— Miksei! Meidän päähämme pisti, ja siinä hän viittasi Mette rouvaan, — käydä katsomassa Kustaa herran huonetta ja sentähden käskin kääpiön sanoa nuorelle herralle, että joku odotti häntä luolassa. Hän meni sinne todellakin ja sillaikaa me tarkastelimme hänen huonettaan.

— No oliko se mieleisenne?

— Jollei hän pidä siitä enemmän kuin minä, niin ei hän mahda viihtyä
Kallössa.

— Siinä tapauksessa voimme hankkia hänelle toisen asunnon.

Dorotea tukahutti tunteensa ja hetkisen kuluttua oli hän kujeilullaan ja naurullaan poistanut kaikki Otto herran epäluulot. Tämä tunsi rakastavansa häntä äärettömästi, hän ei saattanut ajatella korkeampaa onnea kuin omistaa hänet.