Ja siihen yhtyi useita muita.
Nyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.
— Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin tarpeisiimme, lausui hän, — kaikki menee Lyypekin velan maksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi ja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien kynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.
— He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te lapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän kirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa pois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana keinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon, niin lausukaa vapaasti mielipiteenne.
Äänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat esiin.
— Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan miehistä uhkamielisesti.
— Me pidämme itsekin kelloistamme!
— Ja itse olemme ne maksaneet!
— Ne ovat voidellut ja vihityt!
— Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?