Vihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan neuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he mielellään luovu.
Neuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana; yhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan rahvas on suostunut.
Silloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän kirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi anteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan ymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle 2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta ottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa hänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille anteeksi.
Kirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui siihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa kirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat pysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää ansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.
Tähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä jälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja hänen perheeseensä.
Tällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan vähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan aamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta muut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät kuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään. Tuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut, niin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset. Mutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja sentähden asiat nyt menivät päin seiniä.
Nämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni luopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät vierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.
Maunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut katoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti aina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi tilaisuutta, päästäkseen pakoon.
Leena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra rikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin rinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit: "emmehän ikinä luovu toisistamme!"
3.