Tyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen luo.
— Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä uskallan hoitaa peräsintä.
Mies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.
— Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi tuntia sitte, virkkoi hän, — mutta hän ajattelee vaan itseään.
Tämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä nuoren tytön makuusijaa.
Sinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.
Pimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät ajatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla huoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa, jonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat tällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin pysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi, sillä häneen ei ollut luottamista.
Jo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen ulos.
Laivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän rypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.
— Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.