Lauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta seurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä ja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä kostoa voittajilleen.
Mutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi lukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti laivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen ulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille sinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos nokkansa.
Ylioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat saaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat humalassa.
Ilma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului rauhallisesti.
Lauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan pyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta pelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee luostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta tottelemattomuudestaan.
Rukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi, kunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen pitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen huokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.
Sumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja harmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat höllällään ja laiva luovaili eteenpäin.
Kaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri makasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa oli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää, kosteaa ilmaa.
Hän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen: sinuun ei ole luottamista.
Perämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.