— Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, — ja ainoa pelastuksemme on, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!
— Ei, huudahti Elisabet, — suuri uhraus tuo pelastusta, minä uudistan luostarilupaukseni.
— Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin hämmästyi. — Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!
Kummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille polttava puna.
— Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi hän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; — Jumala ei tahdo, että ajattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!
— Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, — sen olen kyllä huomannut.
— Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte joukkoomme.
— He ovat ikiajoiksi tuomitut!
— Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista oppia!
— Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!