Heidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti kaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän kyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi ja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta ilmaisten, seurasivat häntä.
Mutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.
Lauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin; hän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän kysyi, miksi hän häntä saa kutsua.
— Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.
Ja Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti häntä miellyttävän.
Vihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja että Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata sitä tehdä.
Se tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.
Hän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta syvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui vapisevalla äänellä:
— Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!
Turhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän vakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat aikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.