Elisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta rouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.
Tietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi eroitetut toisistaan.
Brigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen sanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan puhuttelemaan kuningasta.
Kaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa, kääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa kuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin ei voinut kukaan.
Ystävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja kuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.
Nuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat rehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa tytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin kysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?
— Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.
— Lauri Pietarinpoika!
— Lauri, minun oma arkkipiispani!
— Teidän… arkkipiispanne?