Nuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin, joko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään kohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan antautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni aina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö se sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.
Mutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua äärettömästi.
Hän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti rakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.
Kuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi luotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja sulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.
Joka päivä tuotti pieni elukka harmia.
Palvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten, vaikeitten kourien kovuutta.
Eräänä päivänä kuoli koira.
Kuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.
Yhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen.
Hänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä hellyys, ei mikään auttanut.