Maunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.
Muutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä häntä etsimään.
Kun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti hän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.
Ensin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja aikovansa tapella viimeiseen mieheen.
Mutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois huoneesta. Hän tahtoi olla yksin.
Pian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.
Hän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa, seisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten hän näytti surkealta!
Siinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin tavallisesti.
— Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.
Muori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli päätään.