Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.
Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois! Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.
Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.
— Päästäkää hänet sisään.
Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.
— Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.
— Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.
Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.
— Jalo rouva! huudahti Ture herra.
Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.