Kuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa,
että hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta
Lyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja
Kustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.
Meyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin lähetettäisiin kuningas Kustaan luo.
Tanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut ystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi, niin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin haltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen vanki hän oli.
Viisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin luottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei kaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla puolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki lupasivat auttaa häntä.
Eräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko palvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer liittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin vaimon ja lapset.
Sitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet, jotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi. Töintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten leiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.
Skånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen mitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:
"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te, hyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään ymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän kanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin me pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin olisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä."
Mutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja nuhtelevia sanoja, että "he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin tanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin heidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin heidän on tapana tehdä".
"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa, liian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät, mutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille on tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla, se lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä mukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään naapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me käyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin tapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin auttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme, niin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette voisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta avunannostanne." Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas: