Kuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar vastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin aina, oman päänsä mukaan.
Mielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin sai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.
Hän oli Dorotean puoliso… häneen hän luotti, häntä hän päätti suojella.
Nyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin piti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.
Neljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä, mutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken. He läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko asiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen silmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.
Tulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä veljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita hän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.
Kustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti lankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista kieltä.
Mutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin sanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille kappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla lueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki olivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.
Kristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä matkoja…
— Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet, vastasi Kustaa.