Kristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle vaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että hän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja Aggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle ennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin veljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin sinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä päättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin lupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle takaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli valloitettu Tanskalle.
Pitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän piti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet ruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti maksaa pidot.
Kristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli matkustanut Ruotsiin.
Luultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä vähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:
— Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut onnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset juonet.
Kustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua pois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan sanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.
Oltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren, komean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että hän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä tekemättömäksi.
Kustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä olivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja lainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.
Kuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero langosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä ihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte täytyi hänestä erota!
Mikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis luonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta Katarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän vaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä soimata.