— Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi
Kustaa.
— Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?
— Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.
— Hän on viimeisillään!
Kustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla kuningattaren huoneeseen.
Kuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä, liikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen. Nähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.
Mutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka puoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä mukavuudesta.
Kustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta silloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen piti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti äitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.
Katarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen ympärilleen.
Lempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei vastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui alas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan rintaansa vastaan.