— Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja läksi huoneesta.
Seuraavana päivänä kuoli kuningatar.
Se tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.
Hän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti kaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.
Jollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, seisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla enempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.
Kuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin hän Suurkirkkoon Tukholmassa.
Olisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo jokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen vakavuuden mielialan.
Kuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut tuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.
Hiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta avioliittoaan.
Hän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut hänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei ollut yhtään yhtymäkohtaa.