Aatami oli kuin seitsemännessä taivaassa. Jo varhain aamulla riensi hän Barbetten luo, mutta tyttö ei vielä ollut pukeutunut, joten hän sai odottaa hyvän aikaa.
Sillävälin viittasi entinen munkki hänet luokseen ja he läksivät viereiseen oluttupaan.
— Älä liiaksi luota Barbetteen, sanoi hän, — koska hän petti meitä, niin hän voi pettää sinuakin.
— Barbetteko pettää? Se ei ole mahdollista!
— Kyyneliä vuodattaen tunnusti vaimoni, että hän jo luostarissa ollessaan oli huonomaineinen. Hän oli uhannut tappaa itsensä, jos Elsani jotakin ilmaisisi, mutta koska tässä nyt on tapahtunut kaikellaista…
— Mitä on sitte tapahtunut? kysyi Aatami.
— Siitä on nyt viikko, kun eräänä iltana joku tuli puotiin ja pyysi häntä kadulle.
— Enhän minä silloin ollut teillä?
— Olit juuri mennyt… Me kuulimme huutoja ja kun tulimme ulos, näimme useita miehiä. — Elsa sanoi heitä luostaripalvelijoiksi — jotka sitoivat Barbetten ja veivät hänet mukaansa. Emme uskaltaneet sanoa mitään, mutta ajattelimme, ettemme kai enään ikinä saa häntä nähdä.
— Hän tuli sentään.