Ja Margareeta kertoi. Kun hän sitte pääsi siihen paikkaan, että Kustaa, matkalla Norjaan, sunnuntaiaamuna meni Liman kirkkoon viimeisen kerran kuulemaan ruotsalaista messua ja siinä painui syvästi miettimään, näkisikö hän enään koskaan rakkaan Ruotsinsa, niin silloin vierivät kirkkaat kyyneleet alas Margareetan poskia ja hänen kuulijattarensa nyyhkyttivät ääneen.
Mutta Ebba rouva asteli levottomana edestakaisin, hetkeksi jätti hän huoneen mutta palasi taas, sillä hän ei saanut olluksi sieltä poissa. Ja kun Margareeta sitte oli tehnyt Kustaan Ruotsin kuninkaaksi, niin täytyi hänen kertoa, miten paljon ihmeellisiä asioita hän elämässään oli saanut aikaan ja miten suuret vaarat häntä olivat vaanineet. Ja äidinsydän iloitsi, kun hän huomasi tyttären niin hyvin tuntevan asiat ja niin vilkkaasti ihailevan sankariaan. Palvelijattaret taas olivat kuunnelleet hänen kertomustaan yhtä hartaasti kuin jos olisivat istuneet kirkossa kuuntelemassa itse arvoisaa rovastia.
Työ sujui reippaasti, vaikka sitä kestikin myöhään yöhön. Ja kun kaikki sitte oli järjestyksessä ja Ebba rouvan tahdon mukaan, niin ei kukaan valittanut väsymystä, päinvastoin oli aika jokaisen mielestä rientänyt lentäen. Ja koko ajan oli sentään puhuttu vaan kuningas Kustaasta.
— Minä iloitsen, että saan nähdä kuninkaan, virkkoi Margareeta äidilleen, kun he hetkisen perästä sanoivat toisilleen hyvää yötä.
— Kai sinä hänet vielä muistat?
— Muistan hänen kauniit silmänsä!
— Ne ovat vielä entisellään, muuten on hän vanhentunut.
— Odottakaappa äiti, hän on nyt neljänkymmenen vanha.
— Ajattele, Margareeta, mitä kaikkia hän on saanut kokea!
— Hän on voittoisasti kokenut kaikki!