— Hyvää yötä sitte, siunattu lapseni!
Margareeta suuteli kunnioittavasti äitinsä kättä ja riensi huoneeseensa. Hän ei ihmetellyt äidin suurta ystävällisyyttä, hän vaan nautti siitä, ja sitte lensi hänen ajatuksensa takaisin Kustaaseen. Myöskin muisti hän lupauksen, jonka oli antanut äidille, ja hän lankesi polvilleen ja puhkesi rukoilemaan. Harvoin lienee viaton ja puhdas naissydän hartaammin rukoillut; sinä hetkenä hän varmaan vihittiin Kustaan suojelusenkeliksi, joka monena vaiherikkaana vuonna oli seisova hänen rinnallaan.
Mutta hän oli jo ehtinyt vaipua vaatimattomalle vuoteelleen ja unen enkeli levitti jo harsonsa hänen ylitsensä, kun Märta suurella melulla astui heidän yhteiseen huoneeseensa.
— Sinä olet kai jo nukkunut pois koko väsymyksesi, Margareeta?
— En, olin juuri nukkumaisillani.
— Vai niin. Kyllä minun nyt täytyy sanoa, että me liiaksi puuhaamme tuon sukulaisen tähden.
— Kuningashan hän on, rakas sisko!
— Hän on kaikissa tapauksissa sukulaisemme. Hullumpaa ei ollut edes silloinkaan, kun Brita sisko ja Kustaa herra viettivät häitä.
— Mikä nyt sitte on? kysyi Margareeta kummastuneena.
— Mikäkö on? Vai et sinä sitä tiedä! No, kyllä minä sitte sinulle kerron, että äiti kulta nyt, aivan niinkuin silloinkin, on käskenyt valmistaa niin paljon ruokaa, että kokonainen rykmentti ainakin viikon voisi elää sillä ruualla.