— Teitä, rakas sukulaiseni, minun on kiittäminen elämäni onnesta! sanoi hän ja syleili Ebba rouvaa.
— Emmekä siirrä onneamme kauvas, puhui hän sitte, tarttuen Margareetan käteen; — huomenna, kun palaan, saamme likemmin puhua asiasta.
— Aikooko rakas vieraamme jo meidät jättää? kysyi Ebba rouva.
— Kyllä, huomiseksi; huomenna minä palaan suuren seurueen kanssa ja silloin minä itse tahdon julaista kihlaukseni, jota uutista kai huhu jo on levitellyt.
Margareetan ja Ebba rouvan saattamana asteli kuningas, portille, joka vielä oli avoinna.
Ulkopuolella odotti hänen palvelijansa, ja lausuttuaan viralliset jäähyväiset, nousi kuningas ratsunsa selkään; kerran hän vielä kääntyi katsomaan taakseen, sitte hän kiiti pois täyttä laukkaa.
Äiti ja tytär jäivät katselemaan hänen jälkeensä.
— Se on kuin unta! sanoi Margareeta.
— Kaunista unta, lapseni!
— Luuletko hänen palaavan?