Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan maata ja kansaa.
Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä, tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.
Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.
Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman kuulemaan näitä selityksiä.
Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto, kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m. säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen turhuuden.
Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä. Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava varovaisuudella".
Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa, niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia. Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin, sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.
Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.
Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.
Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.