Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää, niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.
Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan lisätietoja.
Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.
Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa, niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot, toimeentulonsa muualta.
Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä, niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.
Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi tuleen.
Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.
Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.
— Kas kohtalon sormea, — virkkoi hän. — Arvelen, ettei hyvä Jumala minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.
Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista molemmista nunnista.