— Onhan tuo aika hyvä.
— Onko vanha ja harmaantunut?
— Eipä suinkaan, vaan nuori ja ketterä!
— Mutta enemmän kulunkeja hän tuottaa kuin vanha olisi tuottanut.
— Mutta tekee hän toki enemmän hyötyäkin.
— Juuri samoin on uusien tapojen; alussa ne hiukan maksavat, mutta humaloiden kasvamisaika jo tuottaa teille iloa aivan niinkuin Lauri Laurinpojalle nuori vaimo; hän on nyt jo huomannut, miten paljon hyötyä hän on tehnyt juhannuksesta asti. Ja hiukan pitemmässä ajassa te jo tulette huomaamaan, että humalat säästävät kukkaroonne monta aurtuaa.
Talonpojat raappivat korvantaustaa ja loivat toisiinsa kysyviä katseita.
— Minä nyt taidan olla vanhin pitäjässä, puhui muuan vanha, kyttyräselkäinen mies, — mutta sen minä sanon, että kyllä kuningas on oikeassa; humalathan ovat yhtä korkeassa hinnassa kuin maltaat, ja se on toki kohtuutonta.
— Oikein sanottu, Iivari Iivarinpoika. Teidän saamattomuutenne rikastuttaa kauppiaat. Tiedättekö, että maahan vuosittain tuodaan humaloita sadan rautalästin arvosta, ja humaloita me sentään itse saattaisimme viljellä.
— Sadan lästin arvosta!