Hänen äitinsä oli hiljan kuollut ja isä arveli, että Kristinan seura saattaisi olla hänelle hyödyllinen, jotapaitsi hän saisi häneltä oppia käsitöitä.
Pian tuli heistä hyvät ystävät; Kristina pääsi Åsan kautta tutustumaan maailmaan, joka tähän saakka oli ollut hänelle aivan tuntematon, ja se haihdutti hänen omia surullisia ajatuksiaan.
Eräänä päivänä tuli Åsa hehkuvin poskin Kristinan luo.
— Minä en ikinä mene naimisiin! virkkoi hän.
— Niin nuoret tytöt aina sanovat! vastasi Kristina hymyillen.
— Minulla on erityiset syyni!
— Ne eivät paljon merkitse!
— Minulle ne merkitsevät sangen paljon!
Tyttö nosti päänsä pystyyn ja näytti loukkaantuneelta.
— Kerroppa nyt minulle.