— Luuletko sinä asian tähän loppuvan? Ei, kuuleppa nyt lisää! Kun
minä sitte silmäni avasin, näin edessäni hajasäärisen, rokonarpisen
Antonin ja hän minuun tuijotti ikäänkuin siinä paikassa nielläkseen.
Mutta minä katsoin takaisin ja koetin pysyä niin tyynenä kuin suinkin.
— No saatoitko pysyä tyynenä?
— Olisin kyllä saattanut, jollei isä samassa olisi kysynyt, joko kaulavitjojen lukko oli valmis.
— Kuka niitä sitte juoksi noutamaan?
— He juoksivat kaikki neljä! Minä poljin jalkaa, niin vihastuin, mutta isä nauroi ja sanoi: "siinä näet!"
— "Näen tarpeekseni!" vastasin hänelle ja riistin heidän käsistään sekä vitjat että paperin, joka oli kiedottu niiden ympäri.
— Kuka ne sitte sinulle ojensi?
— Se hävytön Anton!
— Eihän hän ollut tehnyt mitään!
— Paperissa oli runo…! En ikinä olisi sitä ottanut, jos olisin sen aavistanut!