— Minä tulen onnelliseksi, jos saan mitä tahdon. Minun pitää päästä ylenemään; tahdon, että herrani kantaa kaulassaan kultavitjoja ja että minua kutsutaan rouvaksi!
— Se onni ei ole suuri, Åsa.
— Mutta minä en suurempaa pyydä.
— Mitä isäsi sanoo?
— Hän saa mukaantua! vastasi tyttö.
Kristina jäi ihmeissään miettimään hänen sanojaan. Mielellään hän olisi keskustellut asiasta Olavin kanssa. Mutta Olavilla ei ollut aikaa.
Seuraavana sunnuntaina huomautti Kristina aikovansa kirkkoon, niinkuin tavallisesti, mutta hän huomasi, että Olavi mieluinten olisi tahtonut jättää hänet kotiin.
Kerran ennen oli hän niinikään tahtonut estää häntä menemästä kirkkoon ja jälkeenpäin oli Kristina muilta saanut kuulla, että Olavi oli pitänyt kummallisen saarnan, joka ei miellyttänyt kaikkia.
Olavin mentyä läksi Kristina kirkkoon ja sai paikan juuri saarnatuolin alla.
Hän tahtoi, että Olavi astuessaan saarnatuoliin ja alas saarnatuolista, näkisi hänet.