Kirkko oli, niinkuin tavallisesti, täynnä väkeä.
Täällä, erossa kaikista muista ihmisistä, likellä sitä jota hän rakasti ja jonka rukouksiin hän niin hartaasti yhtyi, oli Kristina onnellinen.
Olavi alkoi saarnansa melkein tavallista komeammin, ainakin Kristinan mielestä, joka voitonriemulla näki kaikkien kuulijoiden katseet naulattuina miehensä kasvoihin, ikäänkuin he olisivat pelänneet kadottavansa ainoankin sanan. Monen silmiin herui kyyneliä. Kristina näki kasvojen ilmeitten vaihtelevan, ihmiset näyttivät hämmästyneiltä, rupesivat katselemaan toisiinsa; miehet hymähtelivät. Mitä Olavi sitte sanoi? Kristina oli vaan katsellut, kuuntelematta. Hän puhui kuninkaasta, kutsui häntä tyranniksi, saituriksi!… Nyt hän kehoitti kuulijoitaan katsomaan taulua, jonka hän oli antanut ripustaa kirkkoon. Se kuvasi päivänsappea, jonka ihmiset olivat nähneet taivaalla ja joka muka ennusti, että maata kuninkaan syntein tähden, oli kohtaava suuri rangaistus.
Kirkossa syntyi hälinä, toiset nousivat. Mielet olivat kuohuksissa kuin meri myrskysäällä.
Mutta samassa loppui saarnakin, hän päätti sen muutamalla värssyllä, jota ei Kristina koskaan ollut kuullut. Sanat vaikuttivat mahtavasti, ne toivat mieliin hartauden.
Kristina hiipi pois kirkosta, hiljaa kuin rikollinen, ja läksi kotiin; hän ei uskaltanut katsoa ketään ihmistä silmiin, vaikka hän muutoin niin mielellään oli kuunnellut miestään kiitettävän ja vaikka moni kiitollinen kuulija hänen kauttaan oli lähettänyt Olaville kiitoksensa… Nyt, nyt hävetti Kristinaa.
Hänen täytyi päästä kotiin itkemään. Tuntui siltä kun sydän olisi ollut särkymäisillään.
Olavin huoneessa odotti kansleri Lauri Antinpoika.
— Olitteko kirkossa? kysyi hän.
— Olin. Se oli kamalaa!